Haaviin sattui niin kertakaikkisen hieno juttu Rauno Ruuhijärvestä, että se on pakko laittaa laajempaan jakoon.
Terveisin Sari Ikaalisten puolelta
http://www.ilkka.fi/arki-ja-el%C3%A4m%C3%A4/suomies-nahnyt-maailmanlopun-1.1148231
Suotutkimuksen ja -suojelun veteraani vetoaa
viimeisten soiden puolesta. Emeritusprofessori Rauno Ruuhijärvi sai
asialle herätyksen nähtyään Posoaavan hukkuvan.
Nuori suotutkija haltioituu ainutlaatuiseen ja luonnonelämältään äärettömän rikkaaseen lakeuteen.
Vaikeakulkuisessa ja maallikon menemättömässä upottavassa maastossa Rauno Ruuhijärvi kulkee harjaantuneen tottuneesti.
Tutkimusryhmän jäsenenä hänen tehtävänään on kartoittaa Posoaavan tuntematonta suuruutta kolmen vuoden ajan.
OllaanSodankyläntakamailla Sompion erämaassa vuonna 1958. Tarkoituksena on katsoa, mitä kaikkea tuleva Lokan tekoallas hukuttaa alleen.
-Se oli mahtavin näkymä, mitä Suomen luonto voi tarjota, emeritusprofessori (s.1930) kertaa pikkutarkkoina säilyneitä muistojaan. Niissä elävöityvät pohjoisten aapojen hanhitokat, joiden vertaisia ei enää tavata ja askeettiset seikkailut erämaissa, joihin ei enää ole mahdollisuutta.
-Ei sinne mene kuin lentävä lintu, minulle sanottiin, mutta olin oppinut kulkiessani lukemaan maata ja harvoin minä putosin.
- Posoaavalla syntyi syvä murhe siitä, ettei tätä pian ole. Että me vain kirjaamme, mitä tullaan menettämään.
Myöhemmin Ruuhijärvi palasi joka vuosi sielunmaisemaansa ja pakottautui soutamaan Posoaavalle vaimonsa ja vanhimman poikansa kanssa myös veden sinne noustessa vuonna 1967.
Pala palalta Suomen suurin suoerämaa peittyi mustan veden alle. Se oli yhden maailman loppu.
Linnut nousivat kaartelemaan epätietoisina, poroja hakeutui hädissään viimeisten saarekkeiden turviin ja karhunkin soutajat näkivät joutuneen umpikujaan kohoavan veden keskelle.
-Lopun ajan tunnelmaa lisäsivät jumalattomat surviaissääskipilvet. Ne kohosivat sihisten nousevasta vedestä savumaisina ja kymmeniä metrejä korkeina patsaina maiseman ylle, Ruuhijärvi kuvailee.
-Myöhemmin suokaasut nostivat pinnalle jopa neljän neliökilometrin kokoisia turveturvelauttoja ajelehtimaan.
Posoaavan kohtalo vaikutti niin syvästi, että suotutkijana Ruuhijärvi päätti yliopistollisen opetustoimensa ohella omistautua soidensuojelulle.
Ruuhijärvi perusti Reino Kalliolan kanssa työryhmän, jonka tarkoituksena oli etsiä esille valtakunnallisesti merkittävimmät soidensuojelukohteet.
Haastavaa kenttätyötä helpotti Ruuhijärven osalta hänen suotutkimustaustansa. Opiskeluaikanaan hän kartoitti puolen Suomen suot Jyväskylän korkeudelta Utsjoelle asti.
Tutkimusmatkat sujuivat seikkailullisesti moottoripyörällä. Tutkija laskee inventoineensa tuona aikana kahdeksisen sataa suota ja löytäneensä silloin useimmat nykyaikanakin tunnetut ja vielä säilyneet maamme suohelmet.
Tuolloin ei vielä osattu aavistaa, millaiseksi suoluonnon kohtalo lopulta koituisi. Soiden hukuttamista seurasi massiivinen metsäojitusten valtakausi. Suo toisensa perään tuhoutui ja jäljelle jääneitä suojeluohjelmien ulkopuolisia luonnontilaisia suolaikkuja ryhdyttiin kuivaamaan laajamittaisesti turvetuotantoon.
Ruuhijärvi on tässä murroksessa taitavana, intohimoisena ja arvostettuna neuvottelijana saatellut päätökseen useita suojeluohjelmia kansallispuistotasoisiin päätöksiin asti.
Ruuhijärven asiantuntemusta tarvitaan edelleen ja sitä hän antaa mieluusti jäljelle jääneen suoluonnon kohtaloa käsiteltäessä.
-Ainoatakaan luonnontilaista tai sen kaltaista suota ei enää saisi muuttaa turvekaivokseksi. Jokainen työmaa, pienikin, pilaa koko suon vesitalouden, Ruuhijärvi perustelee
-Nyt on monin paikoin kyse viimeisten soiden pelastamisesta. Niitä on todella vähän enää jäljellä ja niidenkin reunoilla on ojia, jotka pitäisi täyttää, Ruuhijärvi murehtii.
-Mutta yhtä ja toista voi vielä löytää, veteraanitutkija lohduttuu mainiten nimellä muutamia säilyneitä kohteita.
Totinen torvensoittaja mies ei ole. Vakavienkin asioiden keskellä hän hörähtelee sanailemaan kuuntelijoita vangitsevalla tavalla.
Kun Vantaalla asuva kuvailee kesämetsiensä hupenevaa tilaa Hämeessä, hän sanoo entisten viidentoista minuutin metsien muuttuneen kolmen minuutin metsiksi.
-Näiden minuuttien kuluttua kulkija joutuu joko muokatulle avohakkuulle, tiheään taimikkoon tai hyppimään metsäojien yli.
-Se on luonnonystävälle masentavaa ja vanhalle vaikeaa.
Mieluisammin Rauno Ruuhijärvi hakeutuukin edelleen suojelusoiden rauhaan, vaikka hän myöntää selän jo vähän vaivaavan, voimien hupenevan ja hengästymisen lisääntyvän.
-Soilla on samanlaista avaruutta kuin lakeudella. On kurkien huutoa, teerten pulinaa ja erityisesti suokukkien ja suovillojen merta.
-Sääli, jos kaikki eivät pääse siitä nauttimaan.
Nuoruutensa Ruuhijärvi on viettänyt Kauhavalla, missä hän yhä vierailee siskonsa perheen luona. Kotitalo on ollut Rengontien varrella ja siellä sai alkunsa nuorukaisen luontoharrastus: metsästeltiin, retkeiltiin ja lasketeltiin tulvivaa jokea jäälautoilla.
-Hyysikän ikkunasta näkyi latomerta neljän kilometrin päähän. Se istuu minussa syvällä, Ruuhijärvi hersyttelee lakeuden ja suon avaraa vetovoimaa vertaillessaan.
Suojelualueiden perustajaveteraani sanoo joskus potevansa huonoa omaatuntoa siitä, että kotimaakunnassa on Naturakartalla vain muutamia alueita ja matkaa lähimpään kansallispuistoon kertyy sata kilometriä.
Suojelualueiden perustamista ovat haitanneet maanomistusolot, valtion maiden vähäisyys ja tehokas maan käyttö.
Ruuhijärven mielestä pohjalaisilla on nyt näytön paikka uusien suojelualueiden saamiseksi alueelle. Maakunnallinen soidensuojelu onkin lähdössä uudelleen käyntiin aiempaa suotuisammassa ilmapiirissä.
Helpottaakseen tavoitteeseen pääsemistä Ruuhijärvi on kehittänyt uudenlaisen maakunnallisen suojelualuemallin. Ajatus maakuntapuistosta näyttää saavan kannatusta. Se on luonteeltaan juuri sovittelevan emeritusprofessorin näköinen.
-Ehkä ajatus lähtee liikkeelle ja tulee vielä lakiinkin, Rauno Ruuhijärvi kertoo palautteesta.
PEKKA RAJALA, TEKSTI JA KUVA
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti